Kun olin ekaluokkalainen,
olin tylsistyä kuoliaaksi vohvelikankaasta
tehdyn leijonatyynyn kanssa.
Mikä olikaan pitkäveteisempää kuin tehdä niitä kuvioita.
Tokaluokalla ei sitten toisessa koulussa tehtykään
oikein mitään jännää - paitsi huopainen, täytetty Sulo-joutsen
ja kissannaamainen huopainen neulatyyny.
Kolmannella luokalla oli taas uusi koulu ja muistan vain sen,
että rättikässä ei ollut yhtään mun juttu koko ala-asteen lopulla.
Ja kadehdin ehkä hieman yhtä luokkatoveria, poikaa, jonka
pellenukke oli tosi hieno ja itse en voinut sietää vaatteiden
ompelemistä edes niin pienessä koossa.
Yläasteella (tsiisös, muutettiin taas uuteen paikkaan ja koulukin vaihtui) valitsinkin suosiolla puutyöt.
Siksipä tämä olikin erikoinen näky keittiön pöydällä tänään
(huom. ala-asteella tehty neulatyyny):
Kyllä. Uhmasin luonnonlakeja ja päätin,
että nyt tehdään pussukka, tarkemmin sanottuna
- samaa suomeksi käännettyä ohjetta ovat monet muutkin käyttäneet.
Ajattelin, että ohje olisi niin yksinkertainen,
että minäkin ymmärtäisin, oli kuvat ja kaikki.
Saahan sitä kaikkea ajatella.
Tämän pussukan ompeleminen oli kaikkea muuta kuin helppoa ja yksinkertaista.
Voitte uskoa,
että lopputulokseen vaadittiin paljon purkamista,
ompelua, lisää purkamista ja lukuisia voimasanoja,
pari kyyneltä ja kiukuttelua.
Ja valtavasti tahtoa.
Saatoin myös vähän nauraa itselleni,
kun tajusin,
että tässähän meni nyt vetskarin söpöys aivan hukkaan.
Sovitaan, että vetoketju on nyt sisäisesti kaunis.
Ei tullut sitä ostaessa mieleenikään,
että eihän tämä nyt oikein tähän hommaan sovi.
Mutta tässä se nyt on, kaikesta huolimatta:
Ensimmäinen ikinä ompelemani pussukka.
Kouluajat muistuivat tätä tehdessä elävästi mieleen.
Erotuksena oli vain se,
että kukaan ei tullut olan yli huokailemaan,
että otetaanpa uusiksi.
Sain oppia kantapään kautta ja ihan itte ja ilman
muiden valituksia ja niitä huokailuja.
On kivaa, kun kukaan ei ole latistamassa intoa ja sanomassa,
mitä kaikkea tein väärin.
Ihan varmasti muuten tein paljon sellaista,
mitä kässäopet (tai äiti) kauhistuisivat.
Mut ei kerrota kellekään, jooko?
Huh huh.
Luulin kyllä muutaman hetken,
ettei tästä pussukkaa tule ollenkaan.
Mutta tuli siitä.
Ja joku onneton sielu saa tämän vielä
lahjaksikin, jollain täytteillä.
Ja aion tehdä ainakin vielä kaksi vastaavaa.
Toisen myöskin lahjaksi ja toisen ihan itselleni.
Saapa nähdä miten niiden kanssa käy.
Josko jutun juoni olisi seuraavissa jo vähän selkeämpi?
Kerrottakoon siis,
että suurin haaste tässä projektissa oli meikäläisen
onnettoman huono hahmotuskyky.
Opin asioita helposti ulkoa yms. mutta esimerkiksi
auton parkkiin peruuttaminen oli minulle
ihan hirveän haastavaa aluksi.
Samalla tavalla esimerkiksi tyynyliinan tai tällaisen pussukan
ompeleminen on vaikeaa,
koska en välttämättä heti hoksaa mikä kuuluu minnekin ja miten
koko juttu käyttäytyy,
kun sen kääntää ympäri.
Mahdotonta minulle tällaisten juttujen oppiminen ei todellakaan ole mutta minun täytyy itse päästä tekemään ja mokailemaan,
ennen kuin koen valaistumisen.
Selittämällä ja sivusta katsottuna en käsitä ollenkaan.
Pussukassa muuten sekä päällinen että vuori on tehty
samasta kankaasta,
joka on äidin peruja jostain vuodelta nakki.
Seuraavassa pussukassa todellakin teen vuorin eri kankaasta
kuin päällisen,
koska tämä versio sekoitti aivojani entisestään.
Onnistuin mm. tekemään luultavasti juuri tästä syystä pussukan
peilikuvana ohjeeseen nähden.
Onneksi tajusin erheeni ja tein kääntöaukon kuitenkin vuoripuolelle ja loppu hyvin, kaikki hyvin.
Tässä myös vähän koko-osviittaa.
Minun käteni on tosin tosi pieni,
eikä ehkä kerro mitään mutta vetoketju oli 16cm,
joten neliönmuotoiset palat
olivat saumavaroineen 18X18cm.
Niin ja ei tämä tosiaan viimeiseksi jää.
Koulutraumat on nyt kohdattu ja kärsivällisyyteni on
onneksi noista ajoista kasvanut,
vaikka tämä kyllä haastoi muuten mukamas rauhallisen luonteeni.
Oh, jokaisen, joka kuvittelee minut seesteiseksi ja rauhalliseksi,
pitäisi nähdä minut ompelukoneen ääressä!
On se ehkä aikakin alkaa keksiä käyttöä
näille kaikille kankaille,
joista osa on itseäni vanhempia.
Laatikollinen kaikennäköistä on jäänyt siitä,
että äiti teki meille lapsille vaatteita joskus.
Ja on siellä seassa muutakin.
Että semmosta.
Yksi hartiahuivikin on yllättäen valmistumassa.
Kuvittelin, etten ehdi sitä neuloa enää tässä ennen häitä
mutta yksi neulomispäivä riitti siihen,
että se on hyvin lähellä valmistumista.
Sitä en vielä osaa sanoa,
näettekö täällä seuraavaksi sen vai noita pussukoita.
Hih. Eiks oo muuten ihanaa,
kun on elokuu?
:)
