Vaihdoin maanantai-illan ratoksi keittiöön kapan
ja olkkariin pitkät verhot,
äidiltä saadut, kuten suurin osa mun tekstiileistä on.
Samalla kaivoin laatikosta kapan kanssa
yhteen kuuluvat pöytäliinat.
Mutta voi ei.
Iso liina olikin isompi kuin muistin,
kuuden istuttavalle pöydälle tarkoitettu.
Toinen liina taas oli hassun mallinen,
pieni, muttei neliskanttinen,
eikä silti mikään kaitaliina.
Äh. Tungin liinat takaisin laatikkoon.
Ja kaivoin ne parin minuutin jälkeen takaisin.
Mitä järkeä on hillota kaapissa väärän
kokoisia pöytäliinoja?
 |
Tänä vuonna nämä tekstiilit
saa nyt olla joulunakin,
kuitenkin tulee kuusi ja koristeet lisäksi. |
Minulla kun ei ollut edes mitään kaitaliinaa,
joka olisi sopinut verhoihin.
Se, mitä minulla kuitenkin oli,
kuten tarmokkaasti muistutin itselleni, oli ompelukone.
Se olikin saanut olla kaapissa taas ihan tarpeeksi kauan.
Siispä ryhdistäydyin.
Keskityin ajatukseen käyttökelpoisesta pöytäliinasta,
mittasin, leikkasin, silitin, nuppineulat kiinni.
Tavasin ompelukoneen ohjeita.
Sain puolattua, sain valittua oikeat asetukset.
Sain kuin sainkin lyhennettyä pöytäliinan!
Menestyksestäni hämmästyneenä,
hermoja kertaakaan vielä menettämättä,
uskaltauduin vielä uuteen yritykseen,
koska sohvatyynytkin kaipasivat
verhoihin sopivia päällisiä.
Pöytäliinan jämäpala ja pieni pöytäliina
pääsivät työn alle.
Vanhasta tyynyliinasta mitat ja voila,
ilman epätoivoa sain myös ommeltua
uudet tyynynpäälliset.
 |
Tää Finlaysonin kuosi on aika nätti.
Saniaisia ja mustikanvarpuja. |
Siinä minä sitten pöllämystyneenä
tutkailin aikaansaannoksiani.
Äidille piti lähettää ihan kuva,
että voitko uskoa.
:D
Pieni askel ihmiskunnalle,
mutta iso askel minulle.
En todellakaan ole koskaan tykännyt ommella,
aina menee jotain pieleen,
en hahmota ommeltavia kappaleita,
suora saumakaan ei ole aina niin suoraa.
Mutta nyt osasin. Onnistuin. Jes!
Ei nyt täydellistä jälkeä, mutta lähes suoraa saumaa jo.
;)
Täällä minä nyt sitten ihmettelen
onnistuneita ompeluksia,
ja neulon yllä olevia sukkia eteenpäin,
polttelen kynttilöitä,
ja odotan lunta.
Ois kiva, että ulkonakin ois valkoista.
Vielä nukkumaan mennessäni maanantaina
pohdiskelin sängyssä ääneen,
että uskaltaiskohan tässä osaamisen illuusiossa
ommella jotain lisää, vaikka kasseja.
Siihen mies viisaasti totesi,
että tietenkin,
eihän sitä opi kuin harjoittelemalla.
Taidanpa siis jatkaa harjoituksia
ja kerätä taas vähän lisää rohkeutta.
Ompelukoneen jätin jo itseni kiusaksi näkösälle.
Hih. Tykkäätkö sie vaihtaa verhoja
tai muita tekstiilejä?
Ompeletko ne mieluiten itse vai ostatko valmiina?
Entä odotatko jo lunta?
Mukavaa viikkoa!
:)
Ps. Onneksi pöytäliinassa on valmiiksi
himmeitä kahvitahroja...
