Työtä ja huvia

Heipparallaa blogiystäväiset, täällä ollaan taas, leirin jälkeen väsyneenä, mutta onnellisena ja jälleen yhtä kokemusta rikkaampana.

Kuten olette ehkä havainneet, niin olen ollut alkukesän tiiviisti töissä. Toimin kesäteologina nyt neljättä kesää, ja yhtä mukavaa on kuin aina ennenkin, vaikka olenkin tällä kertaa itselleni uudessa seurakunnassa.

Mutta mitä se kesäteologin työ sitten tarkoittaa? Tämä aihepiiri on tuntunut kiinnostavan teitä lukijoita. Siispä, kuten lupasin, kerron siitä taas vähän lisää.

Perinteinen juhannussää, tuulta ja tihkua.

Tänä kesänä olen ehtinyt olla mukana mm. päivärippikoulussa, tavallisella rippileirillä, mopomiitissä (kaupungin ja srk:n yhteinen tapahtuma radalla, jossa saa valvotusti ajaa mopoilla), palvelutalohartaudessa ja seurakunnan juhannusjuhlassa. Viimeisimpään liittyvät nämä kuvat rististä ja allekirjoittaneesta. Kesä kuivaa minkä kastelee, myös teologin...

Näihin työtehtäviin mahtuu paljon kaikenlaista. Olen esimerkiksi paistanut mopoilijoille makkaroita, pessyt ison kassillisen legoja laitostiskikoneessa, suunnitellut ja toteuttanut opetusta, pitänyt puheita, lausunut runoja, askarrellut, leikkinyt, esiintynyt sketsissä, laulanut, nauranut katketakseni, syönyt paljon...

Pähkinänkuoressa kesäteologin työhön mahtuu kaikkea hyvin käytännöllisestä hommasta aina suunnittelutyöhön ja kirjoittamiseen. Työ on todella monipuolista - ei suinkaan aina siistiä sisätyötä. Hihat joutuu/pääsee käärimään useammin kuin ehkä kuvittelisikaan.

Sitten, kun miusta tulee pappi, niin voitte lisätä listaan paljon ihmisten kodeissa käymistä, kokoustamista, puheluita, kirkollisia toimituksia ja niiden valmistelua... Puhumattakaan siitä, että esim. kastekodissa pääsee joskus vaikkapa köökin puolelle, jos tarve vaatii. ;)

Puhutteleva asetelma rippileirin varrelta. :)

Teologin työn ydin on ihmisten kohtaamisessa, ihmisten kanssa olemisessa ja yhdessä tekemisessä. 

Kesäteologin kohdalla (eli useimmin rippikoulutyössä) tämä tarkoittaa pääasiassa sitä, että aika kuluu enemmän tai vähemmän rattoisasti 14-15-vuotiaiden kanssa.

Itse tykkään erityisesti juuri nuorisotyöstä, ja toivon, että saisin pappisuran alkajaisiksi nuorisotyötä myös tehdä sitten... Aika näyttää, toteutuuko toive, mutta se ois se min juttu just tällä hetkellä.

Nuoret ovat aitoja, siitä tykkään. Ja jos työntekijä ei ole aito, he vaistoavat sen heti. Heille ei voi esittää mitään, ja se on minusta hyvä asia.

Arvaatteko, mille oppitunnille tuunasin lahjalaatikon?

Mikä tässä työssä on sitten parasta? 

Parasta ovat minusta ihmiset, joiden parissa saa työskennellä. Miettikääpä hetki sitä, kuinka moneen uuteen ihmiseen olen saanut tutusta kesäisin! Puhutaan lähes sadasta ihmisestä per kesä, jos teen vaikkapa kolme rippileiriä, joissa jokaisessa on noin 25-30 leiriläistä plus isoset ja muut työntekijät. Ja juu, opin leiriläisten nimet kyllä joka kerta. En tosin enää loppukesästä kaikkia muista, kun ihmisiä tulee ja menee niin paljon, mutta kumminkin.

Pappina tapaisin ihmisiä vielä tätäkin enemmän.

Ja niin, onhan siinä puolensa ja puolensa. Vapaa-ajalla en niin hirveästi seuraa tarvitsekaan, eivätkä kaikki kohtaamiset ratkiriemukkaita ole. Mutta lähtökohtaisesti ihmiset ovat kivoja, nuoret etenkin.

Tänä kesänä leireillä on ollut tunnemato.
Aina aamuisin jokainen saa kiinnittää omaa fiilistä
kuvaavan pallukan matoon kyseisen päivän kohdalle.

Toiseksi parasta työssä on mielestäni se, että saan toteuttaa itseäni, olla luova ja haastaa itseäni. Mukavuusalue venyy ja paukkuu ihan pakostikin. Epäonnistuminen opettaa, ja onnistumiset taas auttavat eteenpäin.

Tänä kesänä olen myös löytänyt itsestäni sellaista rohkeutta, jonka olemassaolosta en ollut ollut ihan varma. Mutta kyllä se siellä jossain on. Vähän kerrallaan uskallan enemmän.

Ja sellaistahan tämä työ on, että koskaan et voi olla valmis. Aina tässä oppii uutta. Opin itsestäni, opin ihmisistä, opin tekemään ja opettamaan uusilla tavoilla, opin uskosta.

Värityskuvat ovat kiva lisä opetukseen.
Näihin olen tutustunut tänä kesänä.

Siitä, kuinka hyvä olen tässä työssä, täytyisi kysyä totuudenmukaista kuvausta heiltä, jotka kanssani tai ohjauksessani ovat, mutta omasta mielestäni vahvuuteni tässä hommassa on se, että olen luova ja helposti lähestyttävä, olen kiinnostunut ihmisistä. Läsnäolon taito, sitä mulla on.

En ole ehkä se hauskin, fiksuin tai filmaattisin (no okei joskus saatan yllättää) työntekijä, mutta osaan olla ihmisten kanssa, ja huumorintajua on. Olen myös kärsivällinen ja organisointikykyinen. Molemmista ominaisuuksista on hämmästyttävän paljon hyötyä seurakuntatyössä!

Oppitunti luomisesta;
luomispäivät ryhmätöinä luonnonmateriaaleista.

Hmm. Miulla leiriväsymys vielä puurouttaa ajattelua jonnii verran, joten en varmaan just nyt edes muista kaikkea, mitä olin ajatellut sanoa. Mitähän vielä pitäisi kertoa? Kertokaa te, mitä haluaisitte vielä tietää. Vastailen kyllä tuttuun tapaan kommentteihin. Myös postausaihetta tästä aihepiiristä saa ehdottaa, mikäli tämä teitä kiinnostaa.

Toivottavasti tästäkin pienestä kurkistuksesta teologin työsarkaan on iloa jollekulle!

Edelleen olen sitä mieltä, että olen oikealla alalla. Tee työtä, jota rakastat! Niin toivoisin, että ihmisillä olisi oikeasti paremmat mahdollisuudet tehdä elämässään työtä siksi, että siitä tykkäävät, eivätkä siksi, että on vain pakko tulla toimeen. Työssä viihtymisellä on tosi iso merkitys omalle jaksamiselle.

Voi kun itsekin saisin sitten pian oman alan töitä, kun valmistun. Ei auta kuin toivoa (ja rukoilla). Vähän on vihreää valoa näkyvissä tämän suhteen, mutta ei vielä mitään varmaa. Ja valmistutaan nyt ensin, siihen vielä hetki menee...

Tällaista höpinää tällä kertaa. Ehkä seuraava postaus on vähemmän väsynyt ja sekava. :D Siunausta ja iloa sinun viikkoosi! <3

Luova tauko

Moe. Ois taas höpinäpostauksen aika. Varoitus: sisältää teologin arkea. ;)

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet kiireisiä ja stressaavia.

On ollut erilaisia kouluhommia, ja sitten sellainen pikku juttu kuin gradu piti saada valmiiksi. Kyllä. Sain sen vihdoin niin valmiiksi, että kehtasin palauttaa. Heja! Hurraa!

No, en kyllä hirveästi hurraa. Sanoisin että... piip... mutta palautettu, vaikka ihan keskiverto työ se näillä näkymin on. Koko prosessi on vaan ollut raastava. Moni asia haittasi työn etenemistä alusta asti. Silti selvisin - tai ainakin uskottelen itselleni niin, kunnes arvostelu rävähtää rättinä naamalle. Enivei, opin kirjoitusprosessissa eniten itsestäni, mikä on ehkä loppupeleissä merkittävämpi asia kuin mikään arvosana. 

Sen verran tässä on ollut kaikkea mahdollista, että tippakin on ehtinyt tulla linssiin (lue: pato auki) pariinkin otteeseen. Perfektionistin sietokykyä on koeteltu huolella. Väsymystä, yliopistolla reissaamista, ryhmätöinä opetusnäytteitä yms., erilaista suurennuslasin alla olemista. (Voin myös kertoa että esim. kaksikielisen itsenäisyyspäivän messun liturgian suunnittelu ei oo se helpoin tapa lähestyä liturgian syvintä olemusta, mutta tulipa sellainenkin tehtyä.)

Ihan snadisti on ollut hermo kireällä, eikä vähiten siksi, että ihan itse vaadin itseltäni liikaa. Yritän muistutella itseäni siitä, että 70% suoritus on ihan riittävä, mutta toistaiseksi en ole saanut muutettua pientä ääntä päässäni koulupsykologin ääneksi, joten itsekritiikki kukoistaa.

Asiaa ei ole auttanut se, että olkapääni kipeytyi stressineulonnasta niin paljon, että pidän tällä hetkellä pakkolomaa sukkapuikoista.

Tämä edellä kuvattu oli lähtötilanne siinä vaiheessa, kun pakkasin laukkuja lähteäkseni kahdelle varhaisnuorten leirille tekemään lyhyttä harjoittelua syysloman alkajaisiksi...

Ai että tuntuiko freesiltä lähteä leireille? Puolivaloilla mentiin, mutta hyvä, että mentiin niistä huolimatta. Yksi yö 7-10-vuotiaiden kanssa, kaksi yötä 11-14-vuotiaiden kanssa.

Vaikka lähteminen oli vaikeaa, huomasin yhtäkkiä hengitteleväni raikasta ulkoilmaa kirpeässä syysaamussa pururadalla, jossa leiriläiset kiersivät luontopolulla rastilta toiselle. Ei ollut kiire minnekään, mikään deadline ei painanut päälle, ja pienet ihmiset juoksivat reippaina rastilta toiselle. Oli tilaa hengittää.

Leirin teemana oli valo, ja siksi oli pyydetty, että leiriläiset toisivat kotoa heijastimen mukanaan. Siispä ohjasin yhtäkkiä askartelutuokiota. Letitettiin ja nyöritettiin lankoja, koristeltiin kimalleliimalla, tehtiin helminauhoja... Ideana oli se, että tehtiin vähintään kestävä ripustuslenkki heijastimelle.

Tässä kohtaa mietiskelin, että toivottavasti kimalleliima ei tykkää kyttyrää esim. vesisateesta. En itse ollut valinnut tarvikkeita, niin näillä mentiin, mutta hauskoja ja kauniita heijastimia tuli, ja leiriläiset tykkäsivät. Näissähän vain mielikuvitus on rajana. Langat, liimat, tarrat, teipit, helmet ja ne rumimmat laatikon pohjalle jääneet heijastimet käyttöön vaan.  

Kyllä ne vaikuttivat heijastavan kimalleliimakerroksen jälkeenkin, eikä liimaa tietysti laitettu kuin toiselle puolelle. Kuivattamiseen kannattaa kyllä varata ainakin vuorokausi aikaa!

Vähitellen aloin rentoutua. Leiriläiset olivat valloittavia tyyppejä, ja ohjaajien ja isosten kanssa oli jälleen mukavaa tehdä töitä. Tutustuin myös uusiin tyyppeihin. Huonoa huumoria ja hervotonta naurua. Se kuuluu asiaan. Eka ryhmä tuli ja meni, sitten tuli toka ryhmä. Leirin muodostusta taas uudestaan alusta. Säännöt, majoitukset, alkuhässäkät, ruokaa, ulkoilua, ruokaa...

Vaikka koitin jaksamisen mukaan hääräillä mukana monissa eri asioissa, niin minun varsinainen vastuualueeni oli iso osa leirin hartauselämästä. Suunnittelin iltahartaudet ja vikan aamun leirijumalanpalveluksen. 

Tämä majakka-kuva on iltahartaudesta, jota käytin molemmilla leireillä. Kyseessä on lattiakuva, jonka olen itse soveltanut valmiita lattiakuva-aiheita yhdistellen, muokaten ja uutta keksien.

Ai mitä on lattiakuva-työskentely? Lattiakuvat pohjautuvat käytännön uskonnonpedagogiikkaan, pedagogiseen menetelmään, jonka Franz Kettin ja Esther Kaufmann kehittivät 1970-luvulla katolisen kirkon päiväkotien tarpeisiin. Menetelmää on sittemmin kehitetty ja sovellettu eri tavoin. Menetelmän teoriaa on vaikea määritellä, koska siinä on vaikutteita monenlaisesta pedagogiikasta (montessori-, Waldorf-, hahmopedagogiikka) ja syvyyspsykologisista suuntauksista, eikä se nojaudu niihin. Lattiakuvien käytännön toteutukseen ei myöskään tarvita laajaa tietämystä taustateorioista, koska menetelmä "edustaa kokonaisvaltaista kasvatusnäkemystä, jonka taustalla on kristillinen Jumala- ja ihmiskuva". Lyhyesti määriteltynä lattiakuvien tarkoitus on auttaa yksilön oman minän löytämisessä ja tukea kasvua omaksi itseksi vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. (Lähde: Aulikki Mäkinen - Lattiakuvat, Lasten keskus 2007)

Käytännössä, omin sanoin sanottuna, lattiakuvan tekeminen tarkoittaa sitä, että erilaisten vaiheiden (laulu, tanssi, keskustelu, kosketus, kuunteleminen, pohdinta, rukous) ja materiaalien (kankaat, kynttilät, kivet, jne.) pohjalta piirin keskelle muodostuu lopuksi aina kulloisenkin aiheen mukainen kuva, jonka tekemiseen jokainen on osallistunut. Menetelmä on käytännönläheinen, aistirikas ja erilaisia ihmisiä puhutteleva tapa tutustua Raamatun kertomuksiin tai aiheisiin. Lattiakuvia voi toki käyttää myös ilman uskonnollista viitekehystä. 

Minun majakka-kuvassani pohdittiin Jumalan suurta rakkautta ja Kristuksen valoa, joita mekin voimme (heijastimen tavoin) loistaa toinen toisillemme. Aluksi lauloimme yhden laulun, ja jokainen sai vapaasti kertoa, mitä kuva toi mieleen. Seuraavaksi jokainen sai valita pari esinettä ja laittaa ne kankaalle haluamaansa kohtaan. Tämän jälkeen puhuin kuvan symboliikkaa apuna käyttäen itse aiheesta. Lopuksi, koska Jeesus siunaa meitä, mekin siunasimme toinen toisemme laittaen käden vasemmalla puolella istuvan kaverin olkapäälle, ja päätimme hartauden rukoukseen.

Täytyy sanoa, että ekaksi kokeiluksi oli aika onnistunut lattiakuva, etenkin pienempien leiriläisten kanssa, koska he lähtivät innokkaasti pohtimaan kuvan sisältöä. Isompien kanssa keskustelua tuli vähemmän, mutta se on ihan normaalia, että ryhmät ovat erilaisia. Hyvin meni kuitenkin molemmilla kerroilla. 

Aikaisemmin olen tehnyt lattiakuvia vain soveltavissa työelämäopinnoissa joko itse osallistujana tai ohjaajana kuvitellulle ryhmälle. Nyt oli kivaa ja innostavaa päästä tekemään ihan aidossa tilanteessa. 

Toisenlaisenkin iltahartauden pidin, mutta se ei ollut mitenkään erityinen. Sen sijaan haluan vielä kertoa teille isompien leirin vikan aamun jumalanpalveluksesta, jonka valmistelusta vastasin, ja johon itse valmistin liturgian ja olin lisäksi mukana suunnittelemassa saarnaa.

Koska viimeisenä leiriaamuna kaikki ovat jo väsyneitä ja kaikkensa antaneita, annoin isosryhmille tehtäväksi alttareiden toteuttamisen. Ei siis tarvinnut alkaa kirjoittaa esirukousta tai synnintunnustusta, lukea tekstejä tms. Nyt sai olla luova ja tehdä käsin. Avuksi annoin joka ryhmälle eri raamatunkohdat, jotka liittyivät valoon, mutta ne olivat vain ajatusten herättämiseksi, ja alttarin suhteen oli vapaat kädet.
  

Alttareista tuli mielettömän upeita. Kuvat eivät tee niille oikeutta, koska kynttilöiden valo ja kimmellys eivät välity, mutta saa näistä nyt jonkinlaisen kuvan. Alttarit halusin toteuttaa siksi, että halusin tuoda jumikseen eri aisteja palvelevia elementtejä. Jokaiselle jotakin. Esirukouksen kohdalla jokainen sai viedä oman rukouskiven (noita tummanpunaisia) mille alttarille halusi. Lisäksi esimerkiksi synnintunnustus toteutettiin laulaen, koska Nuoren seurakunnan veisukirjassa (2015) on siihen oikein sopiva Synnintunnustus-laulu.

Samaa aisti-teemaa palveli myös saarna, jonka keskiössä oli erään Tuhkimo-sketsin pohjalta tehty näytelmä. Leirin pappi oli keksinyt, että kyseisestä sketsistä saisi suhteellisen helposti tehtyä hengellisen version, ja minä innostuin ajatuksesta. Siispä istuimme alas, ja käsikirjoitimme Tuhkimon Tuhlaajapoika-versioksi.

Siitä tuli aika hyvä! Idea sketsissä on siis se, että kaikki muut hahmot, paitsi kertoja, ovat kyykyssä kankaan takana piilossa, ja jokainen hahmo nousee esiin vain oman vuorosanansa kohdalla. Jos hahmoa alkaa naurattaa, hän joutuu menemään kyykkyyn siksi aikaa, kunnes pystyy pokkana sanomaan vuorosanansa.

Saarnanäytelmästä ei tietenkään tullut ihan yhtä hauska kuin sketsistä, mutta oli siinä huumoriakin mukana, ja se palveli tarkoitustaan. Mielenkiinto säilyi yllä saarnan alusta loppuun. Kun näytelmä päättyi, pappi vielä kyseli leiriläisiltä, kenen hahmoon oli helppo samaistua ja kokosi minusta hienosti yhteen olennaisen sisällön.  

Vitsit että oli kivaa liidata tällaista jumista! Jumis osallisti ihmisiä monin eri tavoin. Lisäksi se kokosi yhteen ison määrän eri elementtejä, jotka olivat tuttuja jo leirillä koetuista jutuista. Kaikki linkittyi kaikkeen. Valo-teema näkyi kaikessa: askartelussa, ulkopeleissä (pimeällä taskulamppujen kanssa, jopa Majakka-niminen leikki!), opetustuokioissa, aamu- ja iltahartauksissa, ja jopa vikan aamun lumisessa maisemassa. Hih. Jumiksessa oli ripaus tätä kaikkea. 

Jumalanpalveluksesta jäi ainakin itselleni tosi valoisa fiilis ja levollinen olo. Siitä oli hyvä lähteä pakkaamaan, syömään ja kantamaan tavaroita bussiin. Oli pitkästä aikaa sellainen olo, että sain aikaiseksi jotain, millä on merkitystä. Sain myös itse olla osana hienoa kokonaisuutta, ja nauttia leiriläisten, isosten ja työntekijöiden omasta valosta. Säkenöiviä tyyppejä. Monenlaisia lahjoja. <3 

Nämä leirit toivat kyllä todella kaivatun ja kirjaimellisesti luovan tauon opiskeluun, vaikka niistä opintopisteitä saankin. Hyvän tauon sain myös siihen neulomiseen, jota yritän parhaani mukaan vältellä nyt kotonakin vielä jonkin aikaa, että saisin olkapään kuntoon. Tästä on hyvä jatkaa, kunhan ensin saan kaikki univelat nukuttua!

Tällaisia kuulumisia tällä kertaa. Seuraavaksi on varmaan koostepostauksen aika, mutta nyt toivotan kaikille mukavaa ja rentouttavaa viikonloppua! <3

Käsityölupauksia vuodelle 2017

Nyt se vuosi 2017 on sitten täällä.

Kauas on tultu esimerkiksi tästä:

Ekaluokan kässäntunneilla tekemäni

 kierosilmä leijonatyyny.

Voi että inhosinkaan tämän tekemistä.

Tylsää. Hidasta. Ja mä olin tosi hidas tekemään!

Hih, en halunnut leikata harjan hapsuja auki,

en tahtonut tehdä monimutkaisia kuvioita.

Ja ylipitkän hännän tupsusta lähtee aina hoita hapsuja.

Ei ollut mun juttu ei, 

vielä moneen moneen vuoteen. :D

Onneksi nykyään voi tehdä niitä juttuja,

mistä tykkää.

Ja nyt on aika suunnitella uusia juttuja.

Jes!

Mainitsin aiemmin,

että minulla on käsityölupauksia tälle vuodelle,

joten tässäpä listaus niistä.

AION SIIS...

(ajan, inspiksen ja terveyden sallimissa rajoissa)

1. Osallistua parhaani mukaan

 Sirpukan solmuissa -blogin

*Vuosi väriterapiaa* -haasteeseen

Värit on jo valittuna jokaiselle kuukaudelle,

siitä postasin jo aiemmin *täällä*

ja valitsemani värit näkyvät listattuna

tuossa blogin oikeassa reunassa.

(Eka tekele on jo mielessä valmiina,

odottaa vain puikkojen vapautumista!)

2. Tehdä enemmän miestensukkia kuin viime vuonna!

Veli toivoi pitkävartisia saapassukkia, huh.

Oisko kellään vinkata ohjetta moisiin?

Toki sovelletaan itse jos ei mieleistä löydy.

Koko 42-43. :D

3. Virkata jotain! 

(En uskalla näillä virkkuutaidoilla 

rajata sen kummemmin, mitä.)

Täytyneepi hankkia muuten eri kokoisia 

virkkuukoukkuja,

en montaa omista.

4. Opetella jotain uutta 

käsitöihin liittyvää,

esim. uuden tekniikan.

5. Suunnitella joulukalenterin ensi jouluksi.

Idea minulla jo on, ja kovasti 

kutkuttaisi kertoa se teille,

mutta hillitsen itseni.

;)

Näillä viidellä mennään.

Lankalaihisteluun en lähde,

koska tilanne ei ole paha.

Mulla on langoille *arkku* ja niin kauan, 

kun kerät mahtuvat 

arkkuun ja kahteen käsityökoriin,

en huolestu.

Miltäs tämän vuoden suunnitelmat kuulostavat?

Onkos teillä lupauksia tai ideoita 

käsitöihin liittyen tälle vuodelle?

:)

Uusi RUNOBLOGI

Psst! Perustin runoille oman blogin.

Tästä lähtien runoni löytyvät sieltä,

osoitteesta:  

https://runo-otus.blogspot.fi/

 Täällä jatkan käsitöiden parissa kuten 

tähänkin asti.

Mutta käykää kurkkaamassa ja lisäämässä 

itsenne lukijaksi,

mikäli kiinnostaa!

Runo 18#

Elän ajatuksella,
että tässä pimeydessä jokin loistaisi
kaikkea syvää kirkkaammin.
Toivo kutoisi säteitä sinne,
missä ylitsepääsemätön yö jatkuu yli
aamun rajojen ja  
varjot kirjoittavat satuja seinille,
jotka huojuvat kuin humaltuneet
painajaiset.
 
Huudan,
kun putoan sängystä.

Ajan voisi rikkoa kuin lasimaljan,
ylitsevuotavan.
Tunnit valuvat yli äyräiden,
läpi sormien,
jotka niitä harovat kuin elohopeaa.

Varovaisuus tekee minusta hauraan.
Sydäntäni aristaa,
kun hanhiaura lentää yli kalpeiden varjojen,
joita en saa kasvoiltani pois.

Kävelen taas unissani,

kun en muuten voi paeta.

Huopakynäsotku ja pari sanaa minusta

 Minulla ei ole aikaa piirtää nykyään.
Teen aina kaikkea muuta,
enkä malta rauhoittua paperin ja kynien ääreen.
Tilaakin on kotona niin vähän,
että maalausteline yms. saavat ihan suosiolla jäädä varastoon pölyyntymään.
Pyhäinhäväistys - mutta joskus on pakko valita.
On muitakin harrastuksia, hyviä kirjoja, neuleita, ylipäänsä elämää, töitä, opiskeltavaa...
Joskus se masentaa. 

Tänään päätin kuitenkin tehdä hetken mielijohteesta poikkeuksen ja piirsin loppuun huopakynätyön, jonka olen aloittanut joskus vuosia sitten.
Ai miksi nyt?

Pitkästä aikaa tuli sellainen fiilis,
että osaan sanoa jotain paremmin kuvin kuin sanoin.
Ja tarvitsin aikaa itselleni.
Aina vähän sama fiilis, kun palaan leiriltä kotiin.
Kaipaan omaa tilaa,
sillä on paljon ajateltavaa.
Leireillä oppii niin paljon itsestään ja muista ihmisistä.
Ja inspiroituu.
Mutta se kaikki täytyy käsitellä yksin.     
  

Vaikka eipä tällä sotkulla mitään varsinaista sanomaa ole.

Ennemmin kyse on siitä,

mitä mitä minun pääni sisällä liikkuu.

Kuka olin silloin, kun tämän aloitin ja kuka olen nyt.

Kuka olen nyt?

Siinäpä vasta hyvä kysymys,

se on pyörinyt pitkän aikaa mielessäni.

Enkä tiedä vieläkään. 

  

En ole kauheasti kertonut itsestäni täällä blogin puolella,
eikä siihen sinänsä ole ollut tarvettakaan.
Nyt ajattelin kuitenkin ihan vähän valottaa kuvaa minusta, 
koska tuo piirros vaatii vähän selitystä.
Toki taide puhuu aina puolestaan mutta tuo piirros on 
enemmän itsetutkiskelua ja väriterapiaa kuin sitä,
että olisin yrittänyt tehdä jotain hienoa ja viimeisteltyä.

Halusin tehdä jotain,
joka näyttää minulta - ja vain minulta.

Tuo teksti on muuten Poets of the Fallin Roses-nimisestä biisistä. 
Miun lempibändi. Ei ehkä heidän paras biisinsä mutta itselleni merkityksellinen. 
Noihin sanoihin palaan aina uudestaan.
 
 

Tuossa sotkussa ja minussa/elämässäni paljon kaunista ja hyvää, 
mihin olen tyytyväinen ja mistä olen onnellinen.
Mutta on paljon näkyviä virheitä,
peitettyjä virhevetoja, huonoja värivalintoja.

On paljon,
mitä en osaa.

On paljon, mitä olen oppinut ja osaan.
Kun vain muistaisin sen.

Ja ennen kaikkea: Mikään ei ole mustavalkoista.

Jos jotain inhoan, niin kyynisyyttä ja mustavalkoista ajattelua.

Niillä ei pääse mihinkään. 

Kyynisyydellä ei pääse lähemmäs toisia ihmisiä,

eikä sillä saavuta itselleen pidemmän päälle kuin hirveän huonon olon.

 

Asiat, joita minun täytyy opetella vielä valtavasti lisää:

sanat kiitos ja anteeksi.

 

Tajunnanvirta on kyllä jännä juttu.
Sillä "tekniikalla" tein tämän alusta loppuun.
Ei hahmottelua, ei luonnoksia, ei lyikkäriä ja pyyhekumia.
Se mitä tulee paperille, jää paperille.

Elämässäkin kokonaisuus ratkaisee. 
Eikä tämän selkeämpää ole elämäkään juuri nyt.

 

      

Saisinkohan vihdoin kauan kaivatun taulunkin seinälle?
Muutama vuosi sitä odotellessa menikin.
Saa nähdä, kuinka kauan menee siihen, että saan kuvaan sopivammat kehykset hankittua.
Mustareunaiset sopisivat paremmin.

Huokaus.
Olipas epämääräinen postaus.
Mutta tulipa tehtyä.

Ihanaa viikkoa kaikille!
En uskalla luvata mutta luulen,
että vielä tällä viikolla näette täällä
valmiit villasukat.

Eli palailen perusasioiden äärelle.
Siihen asti, nautitaan kesästä.
:)