maanantai 27. kesäkuuta 2016

Huopakynäsotku ja pari sanaa minusta

 Minulla ei ole aikaa piirtää nykyään.
Teen aina kaikkea muuta,
enkä malta rauhoittua paperin ja kynien ääreen.
Tilaakin on kotona niin vähän,
että maalausteline yms. saavat ihan suosiolla jää varastoon pölyyntymään.
Pyhäinhäväistys - mutta joskus on pakko valita.
On muitakin harrastuksia, hyviä kirjoja, neuleita, ylipäänsä elämää, töitä, opiskeltavaa...
Joskus se masentaa. 

Tänään päätin kuitenkin tehdä hetken mielijohteesta poikkeuksen ja piirsin loppuun huopakynätyön, jonka olen aloittanut joskus vuosia sitten.
Ai miksi nyt?

Pitkästä aikaa tuli sellainen fiilis,
että osaan sanoa jotain paremmin kuvin kuin sanoin.
Ja tarvitsin aikaa itselleni.
Aina vähän sama fiilis, kun palaan leiriltä kotiin.
Kaipaan omaa tilaa,
sillä on paljon ajateltavaa.
Leireillä oppii niin paljon itsestään ja muista ihmisistä.
Ja inspiroituu.
Mutta se kaikki täytyy käsitellä yksin.     
  



Vaikka eipä tällä sotkulla mitään varsinaista sanomaa ole.
Ennemmin kyse on siitä,
mitä mitä minun pääni sisällä liikkuu.
Kuka olin silloin, kun tämän aloitin ja kuka olen nyt.
Kuka olen nyt?
Siinäpä vasta hyvä kysymys,
se on pyörinyt pitkän aikaa mielessäni.
Enkä tiedä vieläkään. 

  


En ole kauheasti kertonut itsestäni täällä blogin puolella,
eikä siihen sinänsä ole ollut tarvettakaan.
Nyt ajattelin kuitenkin ihan vähän valottaa kuvaa minusta, 
koska tuo piirros vaatii vähän selitystä.
Toki taide puhuu aina puolestaan mutta tuo piirros on 
enemmän itsetutkiskelua ja väriterapiaa kuin sitä,
että olisin yrittänyt tehdä jotain hienoa ja viimeisteltyä.

Halusin tehdä jotain,
joka näyttää minulta - ja vain minulta.

Tuo teksti on muuten Poets of the Fallin Roses-nimisestä biisistä
Miun lempibändi. Ei ehkä heidän paras biisinsä mutta itselleni merkityksellinen. 
Noihin sanoihin palaan aina uudestaan.
 
 


Tuossa sotkussa ja minussa/elämässäni paljon kaunista ja hyvää, 
mihin olen tyytyväinen ja mistä olen onnellinen.
Mutta on paljon näkyviä virheitä,
peitettyjä virhevetoja, huonoja värivalintoja.

On paljon,
mitä en osaa.

On paljon, mitä olen oppinut ja osaan.
Kun vain muistaisin sen.

Ja ennen kaikkea: Mikään ei ole mustavalkoista.

Jos jotain inhoan, niin kyynisyyttä ja mustavalkoista ajattelua.
Niillä ei pääse mihinkään. 
Kyynisyydellä ei pääse lähemmäs toisia ihmisiä,
eikä sillä saavuta itselleen pidemmän päälle kuin hirveän huonon olon.
 
Asiat, joita minun täytyy opetella vielä valtavasti lisää:
sanat kiitos ja anteeksi.

 


Tajunnanvirta on kyllä jännä juttu.
Sillä "tekniikalla" tein tämän alusta loppuun.
Ei hahmottelua, ei luonnoksia, ei lyikkäriä ja pyyhekumia.
Se mitä tulee paperille, jää paperille.

Elämässäkin kokonaisuus ratkaisee. 
Eikä tämän selkeämpää ole elämäkään juuri nyt.

 
      

Saisinkohan vihdoin kauan kaivatun taulunkin seinälle?
Muutama vuosi sitä odotellessa menikin.
Saa nähdä, kuinka kauan menee siihen, että saan kuvaan sopivammat kehykset hankittua.
Mustareunaiset sopisivat paremmin.

Huokaus.
Olipas epämääräinen postaus.
Mutta tulipa tehtyä.

Ihanaa viikkoa kaikille!
En uskalla luvata mutta luulen,
että vielä tällä viikolla näette täällä
valmiit villasukat.

Eli palailen perusasioiden äärelle.
Siihen asti, nautitaan kesästä.
:)
       

8 kommenttia:

  1. Piirtäminen ja käsillä tekeminen yleensäkkin on hyvin terapeuttista. Sitä voi tehdä iloon ja suruun. Kaunis taulu, olet taitava tälläkin saralla :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Niinpä. (: Vaikea kuvitella, missä sitä olisi, ellei osaisi purkaa asioita johonkin, oli se sitten neulomista, piirtämistä, kirjoittamista, laulamista...

      Poista
  2. Kuva muistuttaa ajasta, jota elin 40 vuotta sitten. Piirsin samannsorttisia päiväkirjakuvia. Kaikki oli avoinna: "Tahtoisin jäädä, mutta moottoritie on kuuma". Pelle Miljoona lauloi lujaa ja minä kokosin sirpaleita elämäni tauluun... välillä mentiin päin hongikkoa, sitten oltiin taas onnellisia... mutta kyyniseksi en taitanut ikinä heittäytyä, en. Olen kiitollinen jokaisesta elämäni mäestä ja mutkasta, väristä ja sadepisarasta - sillä kuten sanot, elämä on kokonaisuus. Taidat olla aika viisas tyttö!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) Viisaudesta en tiedä mutta jokaisesta päivästä täällä jotakin oppii, ja jokaiselta vastaantulijalta.

      Poista
  3. Ihana piirros! Ja kiva oli lukea tätä postausta, jossa näytit sekä kerroit hieman enemmän itsestäsi :)

    VastaaPoista
  4. Kiva piirros! Tuollaiset henkilökohtaiset piirrustukset puhuttelevat aina paljon. Muistan kun lähdin opiskelemaan ja asuin kahden kämppiksen kanssa yhteisessä asunnossa, päätimme koristaa olohuoneemme seinää isolla, yhteisellä taululla. Paperi lojui lattialla muutaman viikon ja jokainen kävi aina fiiliksen mukaan lisäämään siihen jotakin kunnes se oli täynnä. Vieraat kummaksuivat taulua aina jonkin verran, mutta meistä se oli ihana! Oli ihan tekijöidensä näköinen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. (: Oi, kuulostaapa kivalta. Varmasti tuli hieno - ja aito. Elämän tärkeimmät asiathan näkee vain sydämellä, vai miten se oli. ;)

      Poista

Penni ajatuksistasi! (: