Elän ajatuksella,
että tässä pimeydessä jokin loistaisi
kaikkea syvää kirkkaammin.
Toivo kutoisi säteitä sinne,
missä ylitsepääsemätön yö jatkuu yli
aamun rajojen ja
varjot kirjoittavat satuja seinille,
jotka huojuvat kuin humaltuneet
painajaiset.
Huudan,
kun putoan sängystä.
Ajan voisi rikkoa kuin lasimaljan,
ylitsevuotavan.
Tunnit valuvat yli äyräiden,
läpi sormien,
jotka niitä harovat kuin elohopeaa.
Varovaisuus tekee minusta hauraan.
Sydäntäni aristaa,
kun hanhiaura lentää yli kalpeiden varjojen,
joita en saa kasvoiltani pois.
Kävelen taas unissani,
