Koska luovuudella ei
ole rajaa,
ei ole tällä blogillakaan.
Mulla on epäilyttävän
luova kausi (ja liikaa aikaa!?),
josta pitää ottaa ilo irti,
joten jaanpa teille
palan sanaista arkkuani.
Sen syvyydestä ja koristeleikkauksista,
saati kaikenkirjavasta sisällöstä,
voidaan olla montaa mieltä.
Kirjoitin siis ekan kunnollisen(?)
runon moneen vuoteen.
Pöytälaatikon sisältö
on jo vanhaa ja pölyyntynyttä,
homeista ja itsekseen kävelevää.
Pidetään se pandoran lipas
siis kiinni,
sillä ehkä nyt on
hyvä aika luoda uutta?
Autiot rannat
täynnä
hukkuneita sanoja,
jotka lausumatta on
jääneet
tahallaan.
Sanoja syvyyksistä.
Ei kukaan
tahtonutkaan kuulla.
Suolaiset lauseet
kuin kuiva
hiekka
jääneet kitalakeen
kii.
Sanat
saavuttamattomat
kurkkua kuristaa.
Kuiskaus kuin
murtuva
aalto kallioon
hajoaa,
äänien pauhu,
tuhat äänetöntä
sanaa.
Kauhu.
Vain yksi
sydän
pinnan alla.
Monta satamaa.
