Heippa, pitkästä aikaa, mikäli noin kaksi viikkoa on pitkä aika. Ehkä se sitä on ainakin näin blogimaailmassa. Täytyy tosin sanoa, että itselle viimeiset pari viikkoa ovat tuntuneet yhdeltä ihmiselämältä pienoiskoossa. Sitä se leirielämä teettää.
Nyt olisi joka tapauksessa aika kertoa vähän kuulumisia. En ole koko kesänä uhrannut kovinkaan montaa ajatusta blogille, mutta se on tehnyt hyvää. Se kertoo myös siitä, että olen ollut enemmän oikeiden asioiden äärellä, läsnä jossain muualla.
Tarkemmin sanottuna olen tietenkin ollut töissä. Ihan vaan kesätöissä vielä, mutta kumminkin. Ja voi vitsi mikä kesä on ollutkin! Viime kesä meni saikulla niin pitkälti, että tämä on tuntunut nyt tavallistakin paremmalle, että on pystynyt olemaan täysipainoisesti ja ajatuksen kanssa töissä. On ollut aivan ihania leirejä ja kohtaamisia. Olen saanut tutustua myös uusiin ihmisiin, joita toivottavasti näen tulevaisuudessakin.
On ollut antoisa kesä, kesäteologin hommaa parhaimmillaan. Samalla olen myös päässyt taas (ainakin hetkeksi) tasapainoon itseni kanssa. Kevät meni valmistumisen jälkeen jonkinlaisessa sumussa. Silloin tuntui, että enhän mä ole yhtään valmis, en osaa, en riitä. Tämä kesä osoitti onneksi jotain ihan muuta. Kyllä minä olen ihan oikea ihminen oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan. Tarvitsen vain välillä muistutuksen siitä.
Voisipa näitä fiiliksiä purkittaa jotenkin. Sellaisen purkillisen huolisin talven varalle - tai sanotaanko, että seuraavan alakuloisen kauden varalle. Mulla on erittäin ärsyttävä (isältä peritty) taipumus kunnon masisteluun.
Olen siitä varmaan puhunut täällä ennenkin, että semmoinen aurinkoinen perusluonne ja myönteinen elämänasenne, jotka minuun yleensä liitetään, eivät ole se koko totuus. Niitä toisia fiiliksiä en vaan mielelläni näytä ulospäin, ja tämän bloginkin haluan pitää semmoisena hyvän mielen keitaana. Sanat luovat todellisuutta, joten kannattaa keskittyä asioiden myönteisiin puoliin. Silloin alkaa myös tuntua paremmalta.
Siispä, hypätäänpä nyt näiden kuvien kautta muutamiin niistä ilon hetkistä, joita olen tänä kesänä saanut kokea.
Tämän postauksen kuvat ovat kaikki kesän viimeiseltä rippileiriltä. Näihin liittyy ihan valtavasti tunnemuistoja. En niitä kaikkia lähde avaamaan sen kummemmin, mutta eiköhän teillekin tunnelma välity.
Yksi hienoimmista leirihetkistä tänä kesänä oli retkipäivä Hiidenvuorelle. Kyseinen paikka on suosittu, paikallinen retkikohde Iitissä. Voin suositella. Hiidenvuorella järjestetään kesäisin myös konsertteja.
Itse olen Hiidenvuorella käynyt monta kertaa niin työn puolesta kuin muuten vaan, mutta aina kyseinen paikka sykähdyttää. Maisemat ovat kohdillaan.
Tällä kertaa sykähdytti myös se, että muutama vuosi sitten silloisten riparilaisten kanssa rakentamamme "metsäkirkko" oli saanut olla kallion juurella ihan rauhassa. Alttariristi nojasi koskemattomana kalliota vasten, vaikka sen vieressä oli poltettu nuotiota. Kaatuneet puunrungot, joita olimme nostaneet penkeiksi, jököttivät yhä riveissään.
Saimme tämän ryhmän kanssa tulla valmiiseen kirkkoon. Tunne oli aika huikea. Ehkä joku muukin oli kokenut jotain pyhää kyseisellä paikalla, ja siksi se oli saanut jäädä rauhaan. Alttariryhmä koristeli vain ristin uudestaan, ja jumalanpalvelusta vietettiin, kuten muinakin leiripäivinä. Tunnelma oli hieno.
Retkipäivänä järjestimme myös riparilaisille rastiradan, jossa käsiteltiin Jeesuksen "Minä olen" -vertauksia. Minun rastillani neulahuovutettiin lampaita. Eiks oo hurjan söpöjä!
Välillä pääsee kädentaitojakin hyödyntämään tässä työssä. Harmikseni en vaan nyt päässyt itse huovuttamaan, kun materiaaleja oli rajallinen määrä. Mutta ilolla seurasin vierestä!
Ja aurinko, ah, sitä on riittänyt tänä kesänä. Leirikeskuksemme on vielä siitä ihana paikka, että vaikka olisi kuinka kuuma, niin siellä ei ole tukalaa. Sisätilat ovat viileitä, ja järveltä käy tuulenvire koko ajan.
Pytynlahden kesäkoti on kyllä hieno paikka. Jos jostain paikasta voi näin sanoa, niin se on minulle kuin toinen koti. Sinne uskon palaavani tavalla tai toisella aina uudelleen. Tuolla jos missään olen kasvanut ihmisenä, tavannut uusia ihmisiä, saanut hyviä muistoja. Toivoisin, että jokainen ihminen saisi kokea jonkin paikan yhtä tärkeäksi.
Ja tässä, kesän valehtelematta paras hetki. Huiman hieno lämmin päivä, ilta-aurinko, nuoret saunomassa ja uimassa, jotkut ehkä venettä tai kanoottia kokeilemassa, hyvä mieli. Siirrettiin yövahdin kanssa penkki ihan vesirajaan, että saatiin jalat viilentymään - paras idea ikinä.
Istut ja ihmettelet, hyvä meininki ja hyvää seuraa. Nuorten suurin huolenaihe, että kauanko on vielä aikaa uida. (Sitä sitten kysyttiinkin viiden minuutin välein.)
Täydellistä. Joskus on niitä hetkiä, kun tajuaa olevansa onnellinen.
Minulle kuuluu siis hyvää. Näiden hetkien voimalla jaksaa taas pitkään.
Mitä elämä seuraavaksi tuo tullessaan, en tiedä. Töitä etsin ja on tulossa paikkoja hakuun, mutta katsotaan, tärppääkö ja mistä ja tarkalleen ottaen milloin. Yhtä virkaa olen hakenut, mutta niin on about 40 muutakin ihmistä, joten se kertoo jotain vallitsevasta työtilanteesta... Työhaastattelukutsukin olisi lottovoitto.
No, en silti ole mitenkään epätoivoinen. Kyllä se oma paikka jostain löytyy. Asioilla on tapana järjestyä.
Levollisin ja luottavaisn mielin odotan uusia haasteita, ja vähitellen jatkan villasukkien neulomista, kun hellekin hellitti vihdoin.
Miten sun kesä on mennyt?
