Viikko vierähti mukavasti leirillä
ja olen hengissä.
Yhden villasukankin ehdin samalla kutoa.
Siitä lisää joskus myöhemmin.
Viime yön vietin kuitenkin
(virtuaalisen) paperin ääressä.
Tässä oli novellin ainekset
mutta runot...
no, koska runot.
<3
Pimeää polulla,
jota seuraan haparoiden,
ja yritän
olla törmäämättä sinuun.
En sano mitään,
vaikka sattuu.
Tämä äänettömyys hajottaa
minut pala kerrallaan.
Sisältä olen kuin pudonnut lasi
lattialla
ennen sirpaleita.
Pidän itseni kasassa.
Puristan rystyset valkeina
teemukia iltaisin
kuin hukkuva pelastusrengasta.
Et sano mitään.
Hetken aikaa minun
on helpompi hengittää.
Et sano mitään
ja pian minua oksettaa.
Voin pahoin
tässä sanattomassa hämärässä,
jota emme kai kumpikaan ymmärrä.
Tai sitten se olen vain minä.
Pelkään rikkoa äänivallia,
särkeä lumousta,
jotteivät palaset leviä
pimeään maahan ja katoa
ennen aamun sarastusta,
kun pelko pyörittelee
huulillani sanoja,
joita en saa sanotuksi.
Mieluummin nielen ne
yksi kerrallaan,
vaikka meinaan tukehtua
tässä sumussa.
Jos olisit edes ojentanut käden.
Tai lainannut olkapäätä,
että olisin voinut hetken nojata,
hetken hengähtää.
Olisiko se ollut niin vaikeaa?
Nähdä lähelle.
Kun en ole niin tyhmä,
enkä yhtään niin välinpitämätön,
vaikka piilotankin
kyyneleeni hupparin hihansuihin
ja tärisevät käteni syvälle
taskuihin.
En halua näyttää heikkouttani,
epävarmoja askeleita,
jotka katseesi alla muuttuvat
aina vain häilyvämmiksi.
Kuin astuisin joka askelella
suonsilmään.
Vaikka ethän sinä sitä tiedä,
kuinka paljon vahvempi olet
tai minä kuvittelen sinun olevan.
Suljettu sielu,
jonka ympärillä vallihaudat
ovat täynnä ruumiita.
Kuinka voisinkaan nähdä
kivireunaisten porttien sisään,
kylmiin huoneisiin,
kun et niin tahdo?
En koskaan kuvitellutkaan sytyttäväni
kynttilöitä pihalyhtyihin,
edes portin pieleen,
saati kellarin ikkunoihin.
Mutta olisit voinut laskea
edes sillan eteeni.
En olisi astunut sille.
Olisin seurannut sinua maailman ääriin
parista ystävällisestä sanasta.
